Elefantti ja me

Print PDF Email

Kolumni TEK-lehdessä 26.8.2008

Vanhan vitsin mukaan elefantin kohdatessaan kukin kansallisuus pohtii eri asioita, esimerkiksi ranskalainen elukan seksielämää ja italialainen otuksen lihan makua. Suomalainen miettii, mitä elefantti ajattelee meistä.

Omien kokemusteni pohjalta sanoisin, että suomalainen miettii pikemminkin sitä, mitä elefantti tekee meille.

On maita, joissa pidetään selviönä, että oma maa voi toimillaan vaikuttaa maailman menoon. Tämä asenne leimaa myös ulkopoliittista keskustelua. Sitten on kansoja, joissa keskitytään miettimään, mitä muu maailma tekee meille.

Suomalaiset kuuluvat jälkimmäisiin. Meillä ulkopoliittinen keskustelu on sen puimista, miten voimme estää milloin mitäkin elefanttia tallaamasta meitä jalkoihinsa. Vastaava asenne on yleinen myös Itä-Euroopassa ja kehitysmaissa.

Perinteinen elefanttimme on Venäjä. Monet kokevat elefantiksi myös EU:n. Uusin elefantti on ilmastopolitiikka.

Vaikuttaja-asenne on yleinen entisten siirtomaavaltojen keskuudessa, esimerkiksi Britanniassa silmiinpistävän voimakas. Ilman tätä asennetta Tony Blair tuskin olisi tehnyt kahta globaalin ilmastopolitiikan kannalta tärkeää asiaa, ensinnäkin nostanut ilmastoa G8-huippukokousten ja YK:n turvaneuvoston asialistalle ja toiseksi tilannut Maailmanpankin entiseltä pääekonomistilta Nicholas Sterniltä raporttia ilmastonmuutoksesta ja taloudesta. Sternin raporttihan sai suuren joukon talousvaikuttajia ja valtiovarainministeriöiden virkamiehiä tajuamaan, että hillitsemätön ilmastonmuutos tulee paljon kalliimmaksi kuin päästöjen suitsiminen.

Kesällä selostin näitä ajatuksiani eräälle Britannian ylähuoneen jäsenelle. Hän näytti miettiväiseltä ja naurahti: "Se asenne vei meidät myös Irakin sotaan." Niinpä. Johtaja-asenne ei ole aina ja kaikessa hyvä asia.

Johtaja-asenne ei ole maan koosta kiinni. Se on silmiinpistävän voimakas esimerkiksi ruotsalaisilla, norjalaisilla ja tanskalaisilla. Ehkä se on viikinkiaikojen perua.

Viikinkinaapurimaamme ovat samaa kokoluokkaa kuin me, mutta asenne maailmaan on tyystin toinen. Ruotsi oli 1970-luvulla kaikkien aikojen ensimmäisen ympäristöä käsitelleen YK-huippukokouksen isäntämaa. Norjan entinen pääministeri johti 1980-luvulla YK:n kestävän kehityksen komissiota, joka laukaisi liikkeelle muun muassa kansainvälisen ilmastopolitiikan. Tanskan ympäristöministeri johtaa ensi vuonna YK-kokousta, jossa on määrä lyödä lukkoon seuraava ilmastosopimus, "Kioto kakkonen". Tanskalaiset päättivät jo yli 20 vuotta sitten tehdä tuulivoimasta merkittävän sähköntuotantomuodon ja vientibisneksen. Ruotsi kehitti vastaavalla tavalla maalämpöpumput. Nyt maan oikeistohallituksella on niin kunnianhimoinen ilmasto-ohjelma, että Suomessa kuka tahansa vihreä kalpenee kateudesta.

Suomen ilmastokeskustelua leimaa peruutuspeiliin katsominen. Mietimme, miten voimme varmistaa esimerkiksi paperiteollisuuden ja turvebisneksen asemat. Toki sitäkin mietitään, miten kehitämme edelläkävijätekniikkaa, mutta lehtiotsikoita ja poliittisiin päättäjiin kohdistuvaa lobbausta hallitsee vanhaan takertuminen.

Suomalaisetkin osaavat muuttaa maailmaa, ja hyvällä tavalla, kun otamme sen asenteen. Nokia on todistanut sen. Uskallammeko omaksua "Nokia-asenteen" myös ilmastopolitiikassa?