Bisnes ja talous

Print PDF Email

Kolumni TEK-lehdelle 10.10.08

Jokunen sata vuotta sitten Islannissa huomattiin, että lampaita oli liikaa, ennen pitkää laitumet olisi kaluttu ja määkijät kuolisivat nälkään. Kyläkuntien edustajat kokoontuivat arvioimaan, monelleko lampaalle saaren laitumet riittävät. Sitten sovittiin kylille lammaskiintiöt. Kertoessaan tästä Yhdysvaltojen ympäristöliikkeen veteraani Lester Brown kommentoi: ”Se oli sen aikuinen Kioton sopimus. Sen ansiosta lampaita kasvatetaan Islannissa edelleen”.

Näin kouriintuntuvassa mittakaavassa on helppo ymmärtää että kaikkien tienestit voivat romahtaa, jos kukaan ei ajattele muuta kuin omien tulojensa maksimointia. Nykymaailmassa talouden kytkennät ovat monimutkaisempia, mutta sama perusviisaus pätee.

Yksityisten etujen maksimointi finanssimaailmassa johti kollektiiviseen mahalaskuun. Ultravapaita markkinoita saarnaava George W Bush kielsi vuonna 2000 asetuksella rahamarkkinoiden valvontaviranomaisia syynäämästä yksityiskohtaisesti niin sanottuja johdannaismarkkinoita. Pankit alkoivat myöntää roskalainoja sekä paketoida, pilkkoa ja myydä niitä eteenpäin. Nyt George W Bushin hallinto on joutunut toteuttamaan ennennäkemättömän finanssialan sosialisoinnin.

Korttitalon romahdusriskistä varoittavia ääniä kuultiin kyllä. Mutta ne, jotka näkivät finanssikasinossa tilaisuuden pikavoittoihin, onnistuivat saamaan riittävän paljon päättäjiä puolelleen.

Näen ilmastonsuojelun valintatilanteet rakenteeltaan samanlaisina. Kansantalous ei pyöri ilman yrityksiä. Silti yksittäisen yrityksen tai alan etu ei ole sama kuin kansantalouden etu.

Taloustieteilijät neuvovat sangen yksituumaisesti, että kansantalouden kannalta edullisin tapa suitsia kasvihuonepäästöt on luoda päästöille hinta, veroilla tai päästökaupalla. Tällöin markkinoiden ohjausvoima vie meitä kohti puhtaampia tuotteita ja toimintamalleja. EU:ssa ja monessa muussakin teollisuusmaassa keinoksi on valittu päästökauppa.

Tähän asti EU-maat ovat jakaneet päästökiintiöt yrityksille ilmaiseksi. Tästä on seurannut kaksi ongelmaa, ensinnäkin maittain vaihtelevat jakoperusteet ja toiseksi ansiottomat windfall-voitot. Siksi EU-komissio ehdottaa, että vuodesta 2013 alkaen siirrytään asteittain huutokaupalla jaettaviin päästöoikeuksiin. Erityiskohtelun saisivat ne alat, jotka muuten joutuisivat kansainvälisessä kilpailussa epäreiluun asemaan. Kuinka ollakaan, melkein kaikki päästökauppa-alat lobbaavat saadakseen edelleenkin ilmaiset päästöoikeudet. Tuulivoimafirman palkollisen on hiilikaivostyöläistä helpompi ymmärtää, että koko kansantalouden etu ei ole sama kuin hiililauhdesähköä jauhavien yritysten.

Kyse ei ole vain energiatehokkuudesta sekä puhtaampien ja saastuttavampien energiantuotantomuotojen välisestä kilpailusta, vaan myös materiaalitehokkuudesta ja materiaalien keskinäisestä kilpailusta. Jos oma työpaikka on yrityksessä joka kehittää materiaalia säästäviä rakenneratkaisuja tai teräksen kanssa kilpailevia uusia materiaaleja, on helppo ymmärtää, että terästeollisuuden etu ei ole sama kuin kansantalouden etu. Jos on terästehtaan palveluksessa, näkökulma on toinen.

Poliitikkojen tulisi kyetä näkemään kolikon molemmat puolet. Kokemukseni mukaan poliitikkoihin kohdistuu voimakkaampi lobbaus niiden alojen taholta jotka pelkäävät jäävänsä muutoksessa häviölle kuin niiden taholta, jotka ovat muutoksessa mukana.

Avainsanat: energia, ilmastonmuutos, päästökauppa, päästöoikeudet, talouskriisi